*

Piia Collan Kirjoitan kun on asiaa

Epävarma hukkuu helposti

Kaikista karmeimmat liikuntatuntimuistoni ovat koulun uinneista. Keskellä kaiken kehityksen kaaosta ja epävarmuutta raahataan lapset seisomaan suihkuun kädet vatsan edessä  ja hyppyvuorojonoon epämukavissa uima-asuissa. Siinä seisovat. Hartiat lysyssä he piilottelevat itseään. Vettä menee nenään, poskionteloissa kirvelee ja pelottaa. Ohjaaja nappaa rautaisella lenkillä niskan takaa kun arvioi, että tuo muuten vajoaa pinnan alle. Naurua ja osoittelua,  joku kuiskii. Kaikki luulevat, että kaikki katsovat juuri minua. Katoaa se ilo, jonka mökkirannassa pulikoidessaan kokee. Syntyy trauma ja liikunnan ilo hukkuu.  Kehonkuva ja itsevarmuus rakentuu. Erityisesti huonot kokemukset jäävät mieleen, niinhän se menee.

Liikunta ja uinnit kuuluvat opetussuunnitelmaan. Ilmeisesti uinnin opetuksen tarpeellisuutta ja kokonaisvaltaista merkitystä, nimenomaan koulussa ei voida arvioida kriittisesti. Vaihtoehtoisia toimintoja ei löydy. Junnataan vaan samaa. Ei kuunnella ja nähdä näitä keskenkasvuisina yksilöinä, joista useat tarvitsisivat vähän joustoa kasvaakseen turvallisesti eheämmäksi. En ymmärrä, miksi lapsille ei tarjota vaihtoehdoksi omatoimista uintia perheen kanssa? Miksi se uinti ylipäänsä on siellä opetussuunnitelmassa? Koska se on aina ollut niin?  Viisi kertaa vuodessa, kuka sillä tahdilla oppii uimaan?  Millä tavalla tuo viisi kertaa on kattavaa ja tarkoituksenmukaista opetustoimintaa? Eikö se ollutkaan vanhemmilla se pääasiallinen kasvatusvastuu? Voisiko tätä kansalaistaitoa opettaa myös kesälomalla ja tuoda todistuksen lapsen uintitaidosta kouluun. Kerätäänhän kesällä niitä kasvioitakin joissain kouluissa, edelleen.

On tietenkin lapsia, jotka itsevarmuutta puhkuen hyppäävät ja kroolaavat, mutta eikö pitäisi toimia sen heikoimman lenkin mukaan, tai ainakin jotenkin ymmärtäen heitä, joille tämä pakollinen alastomuus ja uinti on oikeasti tuskaa. Minä valvoin lapsena koko yön ennen uinteja ja oksensin aamulla, joten tiedän mistä puhun. Myös omasta jälkikasvusta löytyy äkillistä migreeniä, valvomista ja mystisiä vatsakipuja, aina ennen uinteja. Tämä on täysin ymmärrettävää. Muistelehan omaa murrosikääsi ja niitä epävarmuuden hetkiä. Jokaisella on niitä. Mieti sitten miltä tuntuu lapsesta, joka ehkä kokeekin kaiken satakertaisena.

Tytärpuoleni, innokas aktiiviliikkuja ja liikuntaa ammatikseen opiskeleva, on saanut hyviä kokemuksia uinneista, kuitenkin hän on samaa mieltä kanssani. Hän ymmärtää asian. Liikuntatunneista ja nimenomaan uinneista, on monilla huonoja muistoja, mutta asialle ei aktiivisesti tehdä mitään. Onko tämä jokin kaikille heikommille ja epävarmemmille kuuluva ”Siperia opettaa” tuokio. Pakollista, jotta vahvistuu ja oppii. Se vaan on niin, että tällaisista itsetuntoa syövistä hetkistä oppii vain lisää epävarmuutta.  Liikunnan ilosta puhutaan paljon, mutta se aika tehokkaasti kitketään peruskoulussa joustamattoman opetussuunnitelman takia. Kokonaisvaltainen kriittinen tarkastelu ja arviointi puuttuu.

Lapsen kehityksen yksi olennaisimmista asioista on itsetunnon kehittyminen. Terve itsetunto tuo mukanaan olennaisia elämisen taitoja. Uskoa itseensä, pärjäämisen tunnetta, iloa.  Minusta tuntuu, että monet aikuisten kehittämistä kasvatusmetodeista ja toimintatavoista eivät vahvista lasten itsetuntoa.  Päiväkodeissa kitketään usein valinnanvapaus, velliä pitää syödä. Liikuntatunneilla kapteenit valitsevat ja samat lapset valitaan aina viimeisinä. Syötkö sinä velliä, maksalaatikkoa, tillilihaa mielelläsi? Entä jos pomo pakottaisi syömään? Onko pakkovellinsyönti opettanut koskaan, kuinka voi uteliaisuudesta kaikkea maistaa. Miltä sinusta tuntuisi aina olla viimeisenä valittu? Entä jos opettaja huolehtisikin, että viimeisinä valitut ovat joskus kapteeneja, tai tekisi itse joukkueet, tai jotain. Ihan mitä vaan! Miksi haluamme opettaa negatiivisuuden kautta ja nujertaa, kun pitäisi kehua ja kannustaa, valaa luottamusta elämään.

En väitä, että pettymyksiä pitäisi karttaa, mutta viisas aikuinen osaa välttää ne tilanteet, jotka ovat liian raakoja. Välillä annan voittaa lautapelissä, sitten taas en. Välillä kokeet menee huonommin ja sitten taas paremmin, kun on luettu. Ei se niin mene, että mahdollisimman usein tapahtuneet pettymykset ja nolostumiset kasvattavat lapsen varmaksi. Onnistumisen kokemukset ovat avainasemassa. Valinnanvapaus, syy ja seuraus.  Ilman velliä tuli kauhea nälkä, ehkä sitä sitten kannattaa syödä, vaikka vähän. Kesämökillä pulikoidessa epävarmuus pikkuhiljaa katoaa. Sitten vähän vanhempana uskoo, että ei siellä uimahallissa kukaan tuijota. Jos tuijottaa, oppii olemaan välittämättä, koska omaa hyvän itsetunnon onnistumisten ja onnen hetkien takia. Meillä pulikoitiin iloisena Härmän kylpylässä lomaillessamme, mutta joka vuosi panikoidaan koulun uinteja.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (9 kommenttia)

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Sinulle on tainnut sattua harvinaisen epäpätevä opettaja. Opettajan pitäisi tietenkin huomata pelokkaat lapset ja osattava heitä rohkaista.
Minusta on hienoa että lapsille järjestetään koulun puolesta mahdollisuus
uimiseenkin. Monet saattavat siitä innostuakin.
Minun kouluaikani vasta ruvettiin rakentamaan uimahalleja suurimpiin kaupunkeihin.Kävin lapsena kesällä parissakin uimakoulussa jossa opetusmenetelmät olivat täysin erilaisia. Toisessa istuttiin rannalla ja opeteltiin sammakkouinnin liikkeet kuivaharjoitteluna, toisessa totuteltiin veteen liukuharjoittelulla. Sai myös suorittaa erilaisia uimataidon merkkejä. Monet suorittivat siihen aikaan uimamaisterin tutkinnon.
Kasvien kerääminen oli jokakesäinen pakollinen riesa oppikoulussa.
Nykyisin niitä jotkut keräävät taas, kaiketi lähinnä vapaaehtoisesti.
Minulla oli kasvistossa 120 kasvia juurineen ja latinalaiset nimet ja suku piti osata. Valvoin koko yön niitä opetellen ennen lopputenttiä.

Käyttäjän PiiaCollan kuva
Piia Collan

Oma liikunnanopettajani oli ihan hyvä. Kysymyshän ei niinkään ole opettajasta vaan ihan siitä tosiasiasta että peruskouluikäiset lapset ovat parhaimmassa murrosiässä,joka tuo ne omat haasteensa. Opetussuunnitelma ei mielestäni ota tätä tarpeeksi huomioon. Kirjoitus myös pohjaa omien (4) lasten ja lukuisten työssä ja vapaaehtoistyössä kohtaamien lasten kokemuksiin ja kertomaan. On niin paljon sattumasta kiinni millainen kokemus koululiikunta on,että se on tragikoomista.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Hyvä opettaja osaa suhtautua murrosikäisten haasteisiin. Tämänkaltaisia ongelmia pitäisi, opetussuunnitelmankin mukaan, käsitellä koulussa.
Kai sitä suihkussa käydään voimistelusalitunninkin jälkeen.
Etkö ole keneltäkään nuorelta kuullut, että uimatunnit ovat mieluisinta liikuntaohjelmaa?
Itse inhosin kaikkia pallopelejä ja aina joukkuetta valittaessa jäin viimeiseksi niin pesäpallossa, koriksessa kuin lentopallossakin.

Käyttäjän PiiaCollan kuva
Piia Collan

Niinhän sen kuuluisi mennä. Murrosikä ottaa huomioon kaikessa. Nykyisin kouluissa ei tosiaan välttämättä käydä suihkussa liikuntatunnin jälkeen,syynä kiire jne. Tottakai joillekuille ja varmaan monelle koulun liikunta on kivaa,mutta haluan peräänkuuluttaa sitä että kyettäisiin muuttamaan "näin on aina tehty" toimintaa ja kyseenalaistamisen kautta kehittää asioita eteenpäin. Viittaat ilmeisesti opetussuunnitelmassakin olevaan ihmisen kehitykseen,murrosikä jne? Sekin on usein aikamoista. Luokallinen murrosikäisiä ei keskustele asioista luontevasti jolloin koko homma saattaa vesittyä. Olisi niin hyvä että aikuiset seuraisivat sitä aikaa jossa lapset juuri nyt ovat ja opetus olisi niihin haasteisiin vastaavaa.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield Vastaus kommenttiin #5

Aina ei olle ollut uimaopetusta kouluissa, mutta aina on istuttu pulpetissa tai tuolilla suurimman osan kouluajasta. Se on pahimpia epäkohtia.
Minä en tiedä nykyisistä opetussuunnitelmista mutta osaisin kyllä keskustella murrosikäistenkin kanssa aiheesta kuin toisestakin pienryhmissä.

Käyttäjän PiiaCollan kuva
Piia Collan Vastaus kommenttiin #7

Joku edelläkävijä olikin poistanut kaikki tuolit luokkahuoneesta ja opiskelu sujui paremmin. (lähiaikoina taisi olla Hesarissa siitä juttukin) Muutoksia tarvitaan.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield Vastaus kommenttiin #8

Huomasin, hyvä kun vihdoinkin joku uskaltaa kokeilla jotain edistyksellistä.
Freinet kehitti omatoimisuuteen perustuvan pedagogiikan jo melkein sata vuotta sitten.

Käyttäjän PiiaCollan kuva
Piia Collan

Ps. Kasvio on ollut pakollinen "riesa" kolmessa omien lasteni eri kouluissa Helsingissä ja lisäksi monena lukuvuotena. Siitäkin voisi vähän keskustella ja arvioida onko se toimivaa ja miten tavoitteet toteutuvat.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Pedagogisesti kaikki pakko on paha este oppimiselle.

Toimituksen poiminnat