Piia Collan Kirjoitan kun on asiaa

Tapaus laitoksessa

Miksi lastensuojelulaitosten työntekijöiden ammattitaito on niin kirjavaa kohtaamisen ja herkkyyden osalta?

Asian ja ongelmien ytimeen ei mielestäni julkisessa keskustelussa päästä. Osaksi siksi, että vaitiolovelvollisuus estää keskustelua ja osaksi, koska julkisuudessa ratsastetaan ääripäillä. Keskustelun osapuolet tuntuvat vain provosoivan toisiaan, jolloin mitään yhteistä tavoitetta ei synny.  Epäkohdista ei uskalleta kertoa, koska kohta joku ottaa sen oikein kunnolla esille, sopivasti korostettuna. Soppa on valmis, kun kaikki kansa huutaa omia patoutumiaan.  Pelkään, että tätäkin kirjoitusta käytetään käsikassarana ja oman agendan ajamisen työkaluna, onhan tämäkin alla kuvattu tapaus ääripää. Tämän ratsastelun sijaan, toivoisin kirjoitukseni olevan vaikka ilmoitustaululla jokaisessa lastensuojeluyksikössä. Muistutuksena yksilölle ja työyhteisölle, että kaikki on mahdollista, hyvässä ja pahassa.

Oma moraali ja etiikka on sisäsyntyistä. Kukaan ei voi sinuun kaataa arvoja tai pohtia puolestasi miten teet työsi hyvin, mikä on oikein. Ammattietiikka on pohdittava läpi ja auki ihan itse. On käsittämätöntä, kuinka harva ihmissuhdetyössä oleva sitä tekee, kautta linjan. Kerran kuukaudessa tapahtuva työnohjaus ei auta tähän.  Ehkä tässä kohtaa voidaankin puhua kutsumuksesta. Ihminen jolla on kutsumus työhönsä, pohtii helpommin ja avoimemmin sisäisiä arvojaan, moraaliaan ja ammattietiikkaansa. Muut opiskelevat pykälät.  Sekä pykäliä, että sisäistä vuoropuhelua tarvitaan. Pelkästään toisella ei pärjää. Pelkästään toisella pärjääminen pitäisikin tehdä mahdottomaksi. Nyt tilanne on se, että kentällä on työntekijöitä, jotka eivät sinne kuulu, heitä, jotka ovat sisäisen pohdinnan ja vuoropuhelun kadottaneet. Ilman itsereflektointia, voit periaatteessa tehdä mitä vaan.

Harjoittelijana lastensuojelulaitoksessa jouduin tilanteeseen, jossa siviilipalvelustaan suorittavan henkilön kanssa jouduimme rauhoittamaan erään lapsen kiinni pitäen. Itse en ollut ennen tilannetta perehtynyt kovinkaan paljon aiheeseen. (aiheesta lisää täältä ja täältä) Tilanteessa lapsi, ensin muuten riehuttuaan, kävi veitsen kanssa päälle. Ei uhaten, vaan ihan oikeasti.  Pidimme lasta kiinni lattialla, koska väkivalta jatkui, vaikka veitsi saatiinkin pois. Ohjaaja varmasti kuuli, mutta jatkoi istumista toimistossa. Minä päädyin purtavaksi, koska en uskaltanut aluksi pitää tarpeeksi lujaa kiinni, en halunnut satuttaa.  Tilanne oli valmiiksi täysin katastrofi. Minulla valui verta puremakohdista ja pidin yläpäätä, toinen alapäätä. Yritin rauhallisesti puhua ja kertoa, ”Me joudutaan nyt pitämään kiinni, koska et voi satuttaa ketään. Pääset heti irti kun rauhoitut ja pystyt sanomaan, että et satuta, kaikki on sitten ihan ok taas, ei tässä mitään kamalaa hätää ole, nyt vaan pitää rauhoittua.” Tätä toistelin. Pikkuhiljaa lapsi alkoi rauhoittumaan.

Kunnes, ohjaaja tupsahti paikalle ja katsoi tilannetta, otti kahvia ja sanoi meille ”Jaahas, että tällaista.” Lapselle, jota pidimme kiinni, ”Sinäkin siinä lattialla, olet huostaan otettu, et ole mitään!”  Ohjaaja seisoskeli kahvimuki sylissä ja jatkoi lapsen haukkumista. Jouduin pyytämään häntä aika kovaan ääneen ja kovalla kielellä poistumaan paikalta. Vielä pari loukkausta ja hän lähti.

Absurdia, käsittämätöntä. Sinua pidetään kiinni kahden voimin ja kolmas tulee paikalle haukkumaan. Olin täydellisen ymmärtämättömyyden vallassa, lievässä shokissa. Me kaksi ammattitaidotonta, toinen ensimmäisen vuoden opiskelija ja toinen sivari, rauhoitimme lapsen uudelleen ja tilanne pikkuhiljaa loppui.

Tähän koko juttuun meni aikaa parisen tuntia. Lapsi meni omaan huoneeseen ja sovimme, että jutellaan kohta, kaikki hengähtää ensin. Menimme toimistoon, oven taakse ja purskahdin itkuun. Paikkasimme puremajäljet ja yritimme käydä tilannetta läpi. Ohjaaja oli mennyt toiseen päähän taloa juomaan kahviaan.  Olimme molemmat aivan puulla päähän lyötyjä ohjaajan käytöksestä. Kävin vielä jututtamassa lasta ja saimme homman jotenkin hoidettua, ainakin niin, että minimoimme vahingot.

En lopettanut harjoittelua, koska jouduin pureskeltavaksi tai olisin pelästynyt, vaan kyseisen ohjaajan käsittämättömän käytöksen takia. Tämä ohjaaja oli ainutlaatuinen, ainakin todella toivon niin. Hänen käytöksensä tilanteessa kuvaa oivallisesti täydellistä tunnekylmyyttä, tilannetajun puutetta ja tunneälyn puuttumista. Täydellistä ammattitaidottomuutta.

Onko hän edelleen töissä? Mitä paikan johtaja teki? Raportoin asian tietenkin eteenpäin, en saanut ohjausta itse, en henkistä, enkä fyysistä jatkohoitoa. Lapsen näin sattumalta tapahtuman jälkeen ja vilkuttelimme toisillemme. Meidän välimme olivat selvät.

Haluan lopuksi korostaa sitä, että lastensuojelulaitoksissa työskentelevät ihmiset ovat suurimmaksi osaksi todella välittäviä ja ammattitaitoisia, joiden tunneälyllä tehdään ihmeitä rikkinäisten lasten kanssa.  Hatunnostoni heille!  Huolehdittehan, että tällaista ei tapahdu!  Tämä on jäänne kivikaudelta ja yhteenkään tällaiseen tilanteeseen ei näiden rikkinäisten lasten ja nuorten pitäisi joutua. Näiden ammattitaitoisten työntekijöiden ja kuvaamani tapauksen ohjaajan väliin jää myös kaikenlaisia harmaita alueita.

Omaa vastuuta omasta ammattietiikasta ja itse arvioinnista ei voi liikaa korostaa! Se edellyttää kuitenkin avoimuutta ja näiden asioiden rehellistä pohdintaa.

Pohdintaani ihmissuhdetyöstä myös täällä

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat