Piia Collan Kirjoitan kun on asiaa

Kertomus yhdestä vanhuudesta

 

Mummoni kuoli kolme vuotta sitten. Viimeisen kerran, kun kävin mummolassa, talossa, jonka isovanhempani olivat omin käsin rakentaneet, näin hänet kaksinkerroin rollaattorinsa päällä ranne kipsissä. Kipeällä kädellä ei voinut ottaa kiinni rollaattorin kädensijasta, mummo oli mennyt selästä katki. Kulki aivan luonnottomassa ja kivuliaassa asennossa. L-kirjaimena. Koko kyynärvarsi makasi rollaattorin toisen kahvan päällä. Ei kukaan voi sillä tavalla kävellä, ihan nurinniskoin. Pian tämän jälkeen alkoi kierre, joka lopulta johti Kustaankartanoon ja sieltä Meilahteen kuolemaan. En tiennyt asioiden olevan niin huonosti, kävihän mummolla kotihoito kolme kertaa päivässä. Jos olisin tiennyt, jos ja jos. En tiennyt. En tajunnut ottaa selvää.

 

 Mummo istui Kustaankartanossa aina selin oveen päin, etukenossa, kuunnellen radiotaan. Ensimmäisen koputuksen kuullessaan pää kääntyi hieman, ilme pysyi neutraalina. Kun ilmoitin kuka tulee, ei mummo ihan heti uskonut, ilme ei muuttunut. Vasta kun seisoin ihan vieressä ja mummo näki sivusilmällä, tuli hymy ja lause ”Kukas se sieltä tulee! Piiahan se!” Mummo käänsi rullatuolinsa hitaasti toisinpäin ja halattiin. Nyt vasta ymmärrän, että mummo skarppasi, iloinen ääni oli päällyste, tarkoitettu minua harhauttamaan.

 

Keskustelut olivat aina osin samoja. Mummolta oli amputoitu jalka. Vakuutin hänelle ettei sitä oltu tehty turhaan, jalka oli jo ihan musta ja kaikkensa lääkärit tekivät, ihan varmasti mummo tekivät!  Samaan aikaan muistan mummon Jorvissa, amputoinnin jälkeen. Mummo ei muista, että kävin siellä heti leikkauksen jälkeen. Ei hän muista koko ajastaan Jorvissa oikeastaan mitään, yli puoli vuotta jalkaa yritettiin hoitaa ja mummolla tulehdusarvot olivat niin pilvissä, ettei todellisuudentaju ollut aina läsnä. Leikkauksen jälkeen, istuessani siinä haisevassa eristyshuoneessa, alipaineletkujen koristessa verta ja mätää jalantyngästä pussiin, itkin ja pidin mummoa kädestä, tiesin, että pahin oli tapahtunut. Rukoilin, että mummo saisi kuolla, ei enää kärsimystä, se ei ole oikein. Mummon itsenäisyys oli lopullisesti viety. Kaikki haluaisivat kuolla kotonaan kokonaisina, omassa sängyssään, ei kukaan paloiteltuna halua hautaan. Amputointia mummo eniten kammoksui. Pakko siihen oli antaa lupa, ei ihmistä voi tappaa, niin lääkäri sanoi. Mummo olisi mieluummin kuollut, kun joutunut amputoitavaksi. Mummo pyysi minulta, että anna jalan olla, että hän voisi kuolla siihen ihan tyytyväisenä. Nyt tiedän, että se olisi ollut armollisempaa ja itse olisin halunnut samassa tilanteessa juuri sitä.

 

Koska olin välillä kiireinen, en jaksanut käydä mummon luona. Välillä kävin usein, sitten joudun turvautumaan kaikenmaailman höpöhöpöön. Häpeän sitä salaista helpottuneisuutta, kun en päässyt mummoa kohtaamaan. Pelkään olevani itse jonain päivänä ilman puolisoani ja ilman jalkaa. Joku muu pyyhkii takapuoleni ja avustaa sänkyyn. En voi mennä istumaan kotini terassille kevätpäivänä, en näe enää hääkuvaani seinällä, haista kodin tuoksua, nuku puolison paikalla suuressa sängyssä. En saa haistella mieheni kauluspaidan kainaloita.  Menetän kotini, muistoni ja kenkäni. Saan sairaalan vaaleanpunaisen Reinon toiseen jalkaani, vieressä korisee ja kuorsaa toinen vanhus, ei ole vielä omaa huonetta, kun kukaan ei ole kuollut ja tehnyt tilaa. Ei enää murhetta tälle ihmiselle. Jos lakkaisin edes värjäämästä hiuksiani, se harmitti mummoa. Painostanikin mummo huolehti. Pelkäsi jalkani puolesta, ettet vaan saa tätä sokeritautia, tiputa nyt edes Piia kiltti vähän. Nyt olen tiputtanut painoani viisi kiloa ja lopetin hiusten värjäämisenkin. Mummo ilahtuisi, jos olisi vielä elossa.

 

Minä en ole vahva, mummo oli. Vaarin kuolemasta oli jo silloin yli 20 vuotta. Kun välillä keskustelu harhautui vaariin, en uskaltanut itkeä, mummo itki puolestani. Sanoin joka kerta mummolle  ne oikeat sanat, väsyneesti. Muistele mummo kiltti aina hyviä asioita, älä pahoja. Jos muistaa ne kaikki pahat asiat, ei mieli jaksa. Nyt pitää vaan jaksaa loppuun saakka. Ajattele hyviä muistoja ja vaali niitä. Elämässä edelleen koetellaan ja väsyttää, silti pitää mummo jaksaa. Mummohan jaksoi. Miten se minun lapseni nyt voi? Miten sinä voit, miten se, entä hän, onko kuulunut mitään uutta? Onko kotitalo tallella, eihän kukaan rosvo käynyt? Muista, että ne vakuutuspaperit ja kirjanpito on siellä lipaston laatikossa. Hakiessamme kuoleman jälkeen mummon tavaroita, löysin mummon huteralla käsialalla kirjoitetun lapun, jossa luki vaarin nimi, syntymä- ja kuolinaika. Senkö voimalla mummo jaksoi, tiedon, että kaikki syntyy ja kaikki lopulta pääsee pois?

 

Voi kuinka tyhmä olin, miksi en vienyt mummoa autoajelulle, rullatuolissa lähipuistoon edes joka viikko. Miksi vasta nyt ymmärrän sen kivun määrän, jota mummo peitteli. Yksinäisyyden, hoitajien kiireen, pimeän kodin, jossa ei kukaan käynyt. Minä en halua elää vanhaksi, minä en ole niin vahva kuin mummoni. En ehtinyt Meilahteen mummon viimeisenä iltana. Hyvästelemässä kävin, kysyin hoitajilta oliko mummon silmät löydettäessä auki vai kiinni. Eivät tienneet. Minä en tiedä saiko mummo mennä nukkuessaan, vai oliko viimeisin hetkikin täynnä yksinäisyyttä.

 

Kykenin vain vierestä katsomaan vanhan ihmisen piinaa ja muistelen omaksi lohdukseni kaikkea hyvää meidän välillämme. Mummo oli aina hyvin tyytyväinen puolisooni, mummo näki, että tuo mies huolehtii tytöstä, joka olin ikuisesti mummon silmissä. Minä en koskaan vanhene, mummo ei koskaan minun silmissä vanhene. Minä en vielä ihan halua ymmärtää vanhuutta, mutta mummo ei haissut kuolemalle minun nenääni, minua ei ryppyinen ja lihakseton kylmä keho haitannut, halasin ja suukotin otsaa, kuten mummo teki silloin joskus minulle.  Suru on itsekäs tunne, mummolla on nyt varmasti parempi. Kipuja ei ainakaan enää ole. Turha itkeä. Itken silti, omaa tyhmyyttäni.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat