Piia Collan Kirjoitan kun on asiaa

Mitä päiväkodeissa oikeasti tapahtuu

Seuraava on kuvaus omasta työpäivästäni sijaisena eräässä päiväkodissa. Kaikki on totta ja toistuvaa eri versioin. Miksi? Liikaa lapsia, liian vähän aikuisia, ei tarpeeksi sijaisia, ei resursseja, ei tietoa, ei sydäntä, puutumista ja kyynistymistä. Riitelyä siitä, kuka on sopivin kasvattaja ja sopivin pitämään aamupiiriä, pakollista esiopetusta, ei tarpeeksi leikkiä, aikaa tai syliä. Vaikka kaikki teemme samaa työtä, tai teimme ennen. Valmistuin oppisopimuksesta 1995, silloin oli ryhmässä päiväkotiapulainen, kaksi lastenhoitajaa ja yksi lastentarhanopettaja/sosiaalikasvattaja ja 21 kappaletta 3-6 vuotiasta lasta. Asiat olivat hyvin, sulassa sovussa suunnittelimme yhdessä toimintaa ja tavoitteita käyttäen jokaisen erityislaatuisia lahjoja ja kykyjä yli rajojen lasten hyväksi. Pahoittelen mahdollisia kielioppivirheitä :)

(edit: Luonnollisesti lasten nimet muutettu)

Kutkuttavaa mennä taas töihin, rakastan lapsia, rakastan sitä tunnetta, kun saan ryhmän hallintaan ensimetreillä. Niitä katseita ja sitä avointa mieltä. Silmistä paistaa uteliaisuus, ilo, elämä. Pyyhällän aamupalalla olevien lasten eteen, varmana ja ammattitaidolla, sydämelläni osaan tämän.

-Huomenta naperot, mä olen Piia ja täällä nyt tämän päivän, teidän oman aikuisen tilalla.

Vakituinen työntekijä kippaa aamupuuroa saman annoksen kaikille. Minä lähetän hänet aamukahville, en ota vastaväitettä huomioon. Kahvihuoneessa vakkari sanoo mielissään johtajalle, että nyt tuli sellainen sijainen jolle ryhmän voi jättää.

-No niin, nassikkaiset, nöpöset, riiviöt, aletaanhan aamupalalle. Silmät katsovat ylöspäin ja osa jo hymyilee toisilleen.

En halua laittaa kaikille samaa annosta, ei se mene niin. Kysyn kultakin paljonko laitetaan ja rasvasilmä vai maitoa. Kerron, että molempiakin saa. Olen maistanut päiväkodin puuroja, eivät ole hyviä.

-Ei meillä saa molempia ja ei saa aloittaa ennen kuin kaikilla on! Tämän kuulen jämäkällä aikuisen komentoäänellä, sillä sävyllä, joka tappaa kaiken luovuuden. Hyvin on oppi mennyt tälle lapselle perille.

-Jaa, mutta arvaas mitä, mä olen ainoa aikuinen tässä huoneessa ja määrään. Nyt saa molempia ja kuka muka tykkää kylmästä puurosta. Tulehan vaikka sinä ensi hakemaan ja mikäs sun nimi on?

-Tiina

-Paljonkos se tähtisilmä Tiina ottaa? Jatkan näin ja olen tuulahdus iloa, kierrän nurkat ja lasten varpaat. Ajan pois jähmeät lasten naamat, jotka katsovat puuron jäähtymistä lautasella. Eteiseen tulee koko ajan uusia lapsia. En yhtään tykkää, kun lapset tulee kesken aamupalan, siinä hajoaa se ote joka pitää olla, että kaikki sujuu. Osaan minä silti tämänkin hoitaa.

Aikuiselle sanotaan kuka on, luotettavalla äänellä, varman hitaasti artikuloiden, kuitenkin sopivan tuttavallisesti, se kertoo paikalla olevan luotettavan lastenhoitajan, jolle on kiva jättää vähän mutruhuulisempi lapsi.

-Huomenta huomenta, olen Piia sijaisena tänään, mikäs sinun nimesi on? Ensin katson aikuista, sitten katson metrin alaspäin. 

Jos voin, kumarrun aina katsomaan silmiin, samalle tasolle. Tämäkin on niin helppo asia, polvet ei vaan taivu enää vakkareilla. Huomioin mahdollisen unikaverin tai pinnin hiuksissa, otan kädestä kiinni jos lapsi sen sallii.

-Mene vaan omalle paikalle, ehdit aamupalalle oikein hyvin.

Itkuiset pitää ottaa syliin, harvemmin niitä tulee, mutta kun tulee pitää ajaa vanhempi pois, pyydän aina jäämään vaivihkaa nurkan taakse kuuntelemaan. Aina itkevät rauhoittuvat, yleensä menee kaksi minuuttia ja vanhempi lähtee helpottuneena töihin.

-Ei ole mitään hätää, äiti tulee hakemaan ja mä pidän susta sillä aikaa huolta. Ei ole mitään hätää, mä olen Piia, äiti tulee ihan varmasti töiden jälkeen hakemaan. Meille tulee ihan kiva päivä, ulkonakin alkaa paistamaan aurinko ja voidaan leikkiä vaikka piilosta pihalla.

En laita omalle paikalle itkemään, minulla on ihan varmasti se kaksi minuuttia aikaa. Muut lapset jaksavat sen odottaa, sitä paitsi puuronhan sai jo aloittaa syömään, enkä kiellä juttelua toisiin pöytiin. Jos ei itku lopu, onnistuu se puuron jako yhdellä kädelläkin ja itku laantuu aina sylissä sen verran, että tilanne hieman rauhoittuu. Yksi sadasta huutaa pidempään kuin 10 minuuttia. Aina saadessani lapsen rauhoittumaan, mietin miksi on niin vaikea vakuuttaa lapselle, ettei ole mitään hätää, että aikuinen huolehtii. Se on niin kuvaavaa, että sattuu. Mikä näitä ihmisiä riivaa, mihin aikuisten sydän häviää. Miksi itkevä lapsi pitää laittaa istumana omalle paikalle rauhoittumaan.

Aamupala syödään ja tarjoudun pitämään aamupiirin. Monessa paikassa pääsen vain mukaan. Katselen, kun lapsia istutetaan parhaimmillaan tunti. Siis 3-6 vuotiaita energiapakkauksia. Pienempiäkin istutetaan, onneksi vähän vähemmän. Kuiva ääni selostaa säät ja päivämäärät. Komentaa tylysti hiljaisuutta. -Ei jatketa ennen kuin on hiljaista, nyt HILJAA! Sitten odotetaan ja minuutti minuutilta lasten vääntelehtiminen ja sipinä yltyy.

Lapsilla on hyvä tuuri, jos minä saan pitää aamupiirin. Säät ja ne viikonpäivät ja muut käydään aina läpi, yök. -Tänään on siis maanantai, pompitaanpas se maanantai! Hyppään ylös ja lapset perässä, kolme korkeaa pomppua ja on viikonpäivän lisäksi käyty tavuttamista läpi. Tavuttaminen on edellytys vaikka mille, tiedän sen ja olen vain lastenhoitaja. -No niin, millainen sää on? Jos on aurinkoinen, vedetään loru, Aurinko, aurinko lettuja paistaa. Vesisateella lauletaan, Lammikon pinnalle pisaroita tippui. Ei minun tarvitse kaivaa kovin syvältä muistista, olen opetellut satoja viisuja ja loruja, se on yksi lastenhoitajan työtehtävistä. Viimeistään tässä vaiheessa kaikki on kaikilla hyvin ja mieli avoin. On pakahduttavan ihana tunne saada jokainen lapsi hymyilemään, se on minusta tärkein tehtävä, ei komentaminen ja harmaana olo. Hymyllä oppii, itkulla tulee takapakkia ja haluttomuutta tulla päiväkotiin.

Aamupiirin jälkeen on vuorossa leikkiä, askartelua, sekä aikuisten kahvittelua aikuisten pöydän ja lasten ääressä. -Ei, nyt askarrellaan lumiukkoja, kaikki tekee. Nyt teet sen valmiiksi, se pitää tällä viikolla tehdä valmiiksi, miten voikin kestää niin pitkään!? Aikuinen ohjaa kauko-ohjaimella aikuisten pöydästä. -Ei hyvänen aika, tuo Ville tekee nyt ihan väärin. Eikö se tuotakaan nyt osaa, on sillä saksien käytön kanssa kyllä paljon treenattavaa! Minä olen se, joka istuu Villen vieressä ja minimoi trauman aiheuttavia ikäviä lannistavia sanoja. -Kyllähän lumestakin voi tehdä eri muotoisia palloja, tästähän tulee tosi hieno! Minun  pitää sanoa se tarpeeksi lujaa, että vakkarit kuulevat. Pienen hetken voi ymmärryksen siemen vaikuttaa ja vakkarit ovat hiljaa. Sitten jupina Villen saksien käytöstä yleensä jatkuu. Minä silittelen Villen olkapäätä ja kehun työskentelyä, kannustan leikkaamaan vaan, -Ei kukaan heti opi! Rutistan hellästi olkapäistä

Ulos lähdetään suurella pamauksella. -NYT siivotaan leikit ja ulos, vauhtia, vauhtia! Ihan kuin piha katoaisi, jos viisiminuuttinen menee hukkaan, lapsi kuolee raittiin ilman puutteessa. Kaikki huutaa, aikuiset eniten. Minä istuskelen kahden tytön välissä ja autan kurahousuissa, joissa ei kuulemma saa auttaa. Vetäisivät itse joskus toppavaatteiden päälle kurahousut, tietäisivät millaista se oikeasti on. Lasten äheltäessä aikuiset seisoskelevat ja äkseeraavat, ihan armeija touhua, natsat vaan puuttuu. -Hanskat käteen ja yritä itse, ei minulla ole nyt aikaa auttaa, kyllä itse pitää osata, olet jo neljä vuotta! Minusta ei koskaan saa tulla tuollaista. Siksi olen vain tämän päivän täällä. Huomenna jo juoruaisin muitten kanssa. Se tarttuu mitä enemmän yrittää sitä karttaa. Haluan pysyä liikkeessä, mieli joustavana.

-Älä ole siellä lätäkössä!!! Tiukka ote ja raahaus kuivalle maalle, pienet jalat vain hipovat maata. On liian työlästä laittaa kuivauskaappiin märät vaatteet. Lapsi istuu hiekkalaatikossa ilman lapiota, koska - Ei nyt kaikkia leluja oteta esille, kun ollaan niin vähän aikaa pihalla! Ensin kiireellä ulos ja taas kiireellä sisälle. Aina kiire, sieltä se kiire jo tulee ja jatkuu vanhuuteen asti. Meitä on pihalla seitsemän, kuusi on ringissä keskellä pihaa, osa selin lapsiin. Minä kiertelen hymyilemässä ja kyselemässä leikeistä. Muistan leikkiä piilosta hetken sen aamulla itkeneen lapsen kanssa. Korjaan kurahanskaa sen minkä pystyn, että edes tikku pysyisi kädessä. -Aina ne noin menee, ei niitä saa pysymään, ihan turhaan korjaat! Saan juuri ja juuri liukumäestä tippuvan lapsen kiinni. Pelottaa, jos jotain käy, olen vastuussa siinä missä ne kaikki ringissä seisojatkin.

Otan kisan lasten kanssa ulkolelujen siivoamisessa. Se joka vie enemmän, kuin minä, pääsee reppariin. Kukaan ei kyllä ikinä onnistu, se on reilua kaikille. Näyttelen ottavani itseni reppariin, lapset kikattavat hölmölle aikuiselle. Jonotamme nyt sisälle, pitkään. 24 lasta. Yksi kerrallaan eteiseen, siellä lapsi äheltää kurahousut pois jalasta. Vahingossa vie märät hanskat naulakkoon, kun aikuinen ei tarkista. Iltapäivällä on kylmä käsistä. -Ei sillä ole varahanskoja, ei voi mitään. Voi Jumala!

-Jonoleikki huomio, seuraa johtajaa! Kaikki jolla on ulkovaatteissa sinistä, koskettakaa puuta, ihan mitä tahansa mikä on puuta. Sitten koskettakaa ihan mitä tahansa missä on keltaista! On ollut pakko keksiä tähän iänikuiseen puuduttavaan kohtaan leikkejä. Yritä itse jaksaa jonottaa nälkäisenä puoli tuntia märät hanskat kädessä. Itse juoksen kovimmin, kaikki tulee perään, se on positiivista ryhmäpainetta. Jos joku ei tule, se ei haittaa pätkääkään, jokaisella on oltava jonkinlainen valinnanvapaus ja minä en nyt ehdi keksimään vaihtoehtoa. Keksin sen sitten, kun se on oikeasti tarpeen. -Kuule, tee vaikka tämä moottoripyörä, ei sun tarvitse tehdä pistelytyönä kukkaa. Naisethan ne pojat täällä kasvattaa. Ollapa naisia, jotka yrittävät kasvattaa lapsia, ei tyttöjä ja poikia.

Syömään, ei saa aloittaa ennen kuin kaikilla on ruoka. Lapsia on 24. Yritän vetää jotain leikkiä, lorupussia, arvausleikkejä, ihan mitä vaan, höpöttää ja jutella. Kysyä kuka mitäkin kesälomalla teki. Aikuiset hakee kärryä ja nappaa kahvihuoneesta suklaakeksin. - Jäin vähän suusta kiinni tuolla, no nyt haen kärryn. Ruoan jako aloitetaan 11.30, syömään saa alkaa 11.50. Pöydissä oltiin tänään ajoissa istumassa, 11.20. -No eipähän polta suuta, kun on ehtinyt jäähtyä, kyllä lapsenkin pitää jaksaa odottaa. Nälkäinen ja väsynyt lapsi on vähän huono odottelemaan istuen paikallaan. Katsokaas näin se menee, aikuisten pitää saada syödä rauhassa, ei iltavuoro ehdi ottamaan vastaan nukkariin tulijoita, jos ei saa istua rauhassa syömässä. Iltavuoro aloittaa syömään ensimmäisenä, heti kun kärry tulee (tai tässä tapauksessa ei tullut), klo 11.15, eihän siinä ole aikaa kuin tunti. -Saat nousta ruokapöydästä 12.15, sitten nukkariin kipinkapin. (Tässä tapauksessa iltavuoro häippäsi kahvihuoneeseen syömään. Iltavuoro ei ollut aamupäivällä ulkona, joten johan se tuossa olikin lasten kanssa eteisessä vastaanottamassa, on tauon paikka)

Minä istun jostain syystä usein sen vieressä jolla on jokin kammo tiettyä ruokaa kohtaan. Sen kammon näkee heti, kun ruokalaji on ilmoitettu, silmissä ja ryhdissä. Lapsi tietää jo, että peli on menetetty ja lautasella kolme kukkurallista kauhallista hernekeittoa. Vaistomaisesti tiedän myös milloin kysymyksessä on vain pelleily. Jos en ole varma, olen varovainen ja tarkkailen mahdollista yökkimisrefleksiä, kai sen nyt siitä näkee, sitä luulisi. - Pystyt syömään, nyt pitää syödä ainakin puolet, itse sanoit miten paljon haluat! Sanoo se samankokoisen annoksen jokaiselle jakava aikuinen. Rautalangasta ja muitten vihan uhalla, pidän kiinni jostain -Maistaminen riittää! Katson näkkärinvartijoita ja maidonvahtijoita -Leipä pitää saada syödä ja lasi maitoa, muuten lapsen tulee paha olo. Kyllä maistoi ja yökki, kyllä söi annoksensa, me oltiin sovittu annos. Pitäiskö antaa sitten oksentaa lautaselle?!! Tästä pidän kiinni. Maitoa ei jaeta ruoan kanssa, koska sitten lapset ei syö ruokaansa. Periaatteesta pitävät muutkin kiinni. -Näkkärin puolikas vaan, jos ei syönyt ruokaansa! Häviän aina tämän taistelun kokonaisesta ja puolikkaasta näkkäristä, niitä on liian monta vastassa. Toivon, että välipalalla on jotain sellaista syötävää, joka maistuu. Liian moni menee puolikkaalla näkkärillä ja lasilla maitoa loppupäivän.

Nukkari on monen painajainen, minäkin vihaan sitä. Kaksi tuntia pyörimistä. -Juu kyllä nukkui hyvin, ainakin tunnin, sitten tuli leikkimään barbileikkiä Veeran kanssa. Vanhempi uskoo, vaikka ei ole lomilla ja viikonloppuina nähnyt kahteen vuoteen lapsensa nukkuvan päiväunia. Sijaista valistetaan -Ei ole riittävästi aikuisia, ei niitä voi päästää ennen kahta nukkarista pois. Aikuiset on kahvilla, kokouksessa tai leikkaamassa lumiukkoja valmiiksi lapsille. Jos en mitään muuta keksi luen ja laulan vuorotellen. Tiedän, että täällä on tapana lukea puoli tuntia ja istua puolitoista keinutuolissa lukien omaa kirjaa. Minä haen kahvikupin tänne ja jos ääni ei jaksa paijaan jokaista joka ei nuku, vuoronperään. Salakuljetan kirjan, jota voi katsella, pienten valvojien sänkyyn. On kohtuullista levätä rauhassa puoli tuntia, lapsi kyllä on makuuasennossa lukiessaan kirjaa hiljaisessa huoneessa, sekin on lepoa. Kiroan kahvitauot ja sen sosiaalisen paineen, joka pakottaa juuri valmistuneet innostuneet hoitajat istumaan ja kuuntelemaan  kylpyhuoneremontistaan kertovaa kollegaa. -Ei meillä ole nukkumispakkoa. Ei, on vaan pakkomakuupakko.

Välipala ja suoraan ulos, se on helpompaa. Jos lapset leikkivät välipalan jälkeen, pitää pian siivota jälkiä. Ja herrajumala, jos aamuvuoro lähtee kolmelta, ei ole kuin kaksi pukemassa lapsia. Pukemassa, siis huutamassa vieressä. -Istukaas omilla paikoilla ja katsokaa kirjoja, mennään kohta ulos, ei kannata ottaa leikkiä nyt. Yritän lieventää -Palapeli tai piirtäminen on varmaan sopivan pieniä leikkejä?

Ensin ne on istuneet lounaalla tunnin, maanneet parhaimmillaan kaksi tuntia sängyssä, valveilla, sitten ne istuu 45 minuuttia välipalapöydässä. Alan jo vähän väsymään. -Nyt ulos, ulos, äkkiä, äkkiä!!! Liukuhihnalta lähtee lapsia ulos, leikkimään viidellä lapiolla ja yhdellä ämpärillä. -Meillä on tällainen, leiki luonnon leluilla kuukausi. Risuilla ja sellaisilla. Se on kehittävää, vanhemmat on pitäneet ajatuksesta kovasti. Ne varmaan luulee, että hoitajat kantaa metsästä käpyjä lapsille. Asfalttipihalla on huono leikkiä tällaista eko-leikkiä. Istutuksiin ei saa kajota ja pensaisiin ei saa mennä piiloon. Teen loppupäivän käsin hiekkalinnaa lasten kanssa.

-Miten on päivä mennyt? Katson ja katson, en tiedä mitä vastata. Tähän kysymykseen, en osaa koskaan vastata. En voi vastata rehellisesti, en saisi ikinä töitä ja yksikään lapsi ei silloin saisi tuulahdusta ilostani. Pitäisikö sanoa lievennetysti -Ihan kivasti, ruoka ei maistunut, mutta näkkärin tietysti söi, kylläkin vain puolikkaan. välipalakaan ei oikein maistunut, että varmasti on nälkä. Tarkoitan -Hei oikeasti, lapsella on paha olla, anna sille heti jotain ruokaa, sen päätä särkee. Lapsella on paha mieli, se tippui melkein liukumäestä. Lapsi ei nukkunut, se makasi kaksi tuntia valveilla. Pyyhiin lapsesi kyyneleitä nukkarissa ja se sanoi, ettei  halua olla päiväkodissa ja, että nukkarissa on pelottavaa.

-Hienosti on mennyt, ruokakin maistui paremmin, kuin eilen ja nukkui oikein hyvin reilun tunnin. Minun ei tarvinnut vastata, sieltä ringistä tuli joku väliin.

Onneksi en tule tänne huomenna, mutta kuka pitää Lauraa sylissä, kun kukaan ei siihen kuulemma ikinä saa koskea, -Ei tyttö kuuntele, hemmoteltu se on, antaa itkeä, kyllä se siitä on aina rauhoittunut. Laura on aina huutanut lattialla äitiä, tunnin pari. -Äiti, äiti, missä äiti on?!!!? Tuleeko äiti hakemaan, missä äiti on, tuleeko äiti hakemaan???!!! Menin Lauran viereen makaamaan, en yrittänyt väkisin koskea. Olin siinä, puhuin ja Laura otti kädestä kiinni. Sanoin sata kertaa, ettei ole hätää, äiti tulee töitten jälkeen hakemaan. Laura ei koskaan ole halannut ketään hoitajaa. Tyttö, ihana, persoonallinen, lujaluonteinen, kovaääninen, vakkarien mielestä hemmoteltu ja vaikea tyttö halasi minua ja kysyi tulenko huomenna?

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

9Suosittele

9 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (34 kommenttia)

Käyttäjän SeijaKastari-Johansson kuva
Seija Kastari-Johansson

Päivähoito tarvitsee muutosta, työprosessin, asenteisiin, näkemykseen siitä mistä on kysymys ja ennen kaikkea aivan uudenlaista johtamista.

Käyttäjän PiiaCollan kuva
Piia Collan

Allekirjoitan täysin ytimekkään vastauksesi.

Olen itse pohtinut pitkään, että (ihan vaikka itsestänikin) kouluttaja, joka keskittyy tuomaan lapsen kokemusta asioista työntekijöiden tietoon ja harjoitusten avulla lisätä tietoutta lapsen maailmasta, voisi olla yhtenä ratkaisuna. Näiden puutuneiden työntekijöiden suurin ongelma on nähdäkseni suunnaton tietämättömyys ja osin välinpitämättömyys lapsen kokemuksesta ja maailmasta. Ihan niinkuin tunteet, vaisto ja se "näppituntuma" olisivat kuolleet jossain kohtaa työuraa.

Erityisen surulliseksi vetää se, että näihin päiväkoteihin "kasaantuu" nämä työntekijät, koska ne työntekijät jotka ovat "kartalla" ja ammattitaitoisia, ammattietiikalla varustettuja, eivät yksinkertaisesti kykene työskentelemään tällaisten kollegoiden kanssa. Ongelmat kasaantuvat, tulee sairaslomia, sijaisrumba (jos edes niitä saadaan)

Nyt kotihoidosta ja jo pitkään vanhusten hoidosta on tullut esille tarinoita, joita kertovat työntekijät. Olisi aika nostaa myös lastenhoito ja kasvatus, sekä sen taso esille. Ei puhua vain siitä, kuka on soveltuva esiopetuksen antamiseen.

Käyttäjän erlandsalo kuva
Erland Salo

"Mitä päiväkodeissa oikeasti tapahtuu"

Ensisijassa henkilökunta tekee suunnitelmia ja erilaisia toteutumakertomuksia sekä laskee tunnuslukuja tunnuslukujen perään. Tuloksia tästä työstä ei kukaan tarvitse eikä lue. Lapsia hoitaa apuhenkilökunta, koska lastentarhanopettajat ovat liian koulutettuja siihen työhön. Heidän aikansa menee istumiseen erilaisissa kehitys- ym. ryhmissä sekä kahvinjuontiin.

#2 Oikein! Ja tuotakin varten on perustettava uusia suunnittelu-, kehitys-, ja seurantaryhmiä. Tosin ne eivät saa mitään aikaan eikä kukaan ole niistä kiinnostunut, mutta kahvia kuluu.

Käyttäjän PiiaCollan kuva
Piia Collan

Suuri osa lasten kanssa tehtävästä työstä tapahtuu nimenomaan käytännön tasolla ja näppituntumalla. Toimintaa on hyvä suunnitella ja miettiä tavoitteet, mutta kaikenmaailman hienotkaan suunnitelmat eivät auta, jos taitoa muuttaa lennossa tapahtumien kulkua tai suunnitelmaa ei ole.

Työtä arvostetaan liian vähän ja vielä vähemmän arvostetaan niiden työntekijöiden taitoa joilla on se niin kovin vaikeasti määriteltävä hiljainen tietotaito ja näppituntuma. Yleensä nämä työntekijät ovat herkkiä, havainnoivat jatkuvasti ja osaavat samaistua lapsen kokemaan tilanteeseen. Puhutaan "tuntosarvista" Tätä taitoa ei pysty opettelemaan koulun penkillä, siksi esimerkiksi minä olen kokenut juuri oppisopimuksen kautta opiskelun äärimmäisen hyvänä tapana.

Harjoittelut eivät riitä. Teoriaa toki tarvitaan, mutta enemmän käytännön kautta opiskelua, hyvien työntekijöiden ohjauksessa. Keskustelun kautta oppimista ja nimenomaan lasten kanssa keskustelua. Lapset ovat parhaita opettajia tähän työhön, jos heitä vaan kuuntelee.

Ihmisten kanssa tehtävä työ ei todellakaan sovi kaikille.Paremmat soveltuvuuskokeet kouluihin ja enemmän julkisuutta epäkohdista, oppisopimuskoulutusta lisättävä, samoin harjoittelujaksoja jos oppiminen ammattiin tapahtuu koulussa/yliopistossa.

Lapset, ihmiset, eivät (ikinä) toimi niinkuin olen paperille kirjoittanut tai suunnitellut.

Nimenomaan mm. käyttö ja täyttö asteiden laskeminen on yksi asia joka sekä vääristää tilastot (saadaan lisää lapsia ryhmään), että vie aikaa lasten kanssa olemiselta, joka on se tärkein osa tätä työtä.

Kirjoitus on hyvä, se toivottavasti herättää pinttyneet kasvattajat. Tätä ei voi onneksi yleistää, tämä oli kuvaus yhdestä päiväkodista ja sekin oli liikaa, ei saisi olla. Omassa työpaikassani (ympärivuorokautinen päiväkoti) ei onneksi ole tuollaista, meillä pidetään paljon lapsia sylissä ja meillä levätään vain 30min-1tunti ja ne jotka nukahtaa saavat unirauhan ja hereillä olijat tekevät hiljaisia pöytähommia (lapsi valitsee ne itse) tai me mennemme ulos leikkimään. Jos lapsella on kova ikävä me soittaa pirautamme äidille /isille töihin ja pieni juttelutuokio puhelimessa tuokin nopeasti helpotuksen ja päivän askareet jatkuu.
Meillä on käytävillä "varokaa leikkiviä lapsia" kyltit ;) meillä ei rajata leikkiä omaan ryhmä tilaan. Tänään me kävimme lasten kanssa luistelemassa.
Olisi todella hyvä, jos sijaiset antaisivat päiväkodin pomolle suoraa palautetta päivästään, varsinkin jos se on noin viksahtanutta kuin tuossa jutussa.
Minä ainakin nautin työstäni , olen nauttinut jo 23v. Minulla on maan parhaimmat työkaverit .

Käyttäjän PiiaCollan kuva
Piia Collan

Palautteen antaminen aiheuttaa sen, että minusta annetaan negatiivista aiheetonta palautetta vuokrafirmaan. Lisäksi osassa näitä tilanteita oli itse johtaja läsnä. Eli näin sijaisena ovat vaikutusmahdollisuudet hyvin vähissä. Tämä raastaa minua, siksi päätin kirjoittaa asian julkisesti. Olen myös ollut toisenlaisissa päiväkodeissa ja niitä on enemmistö. Epäkohdat on otettava nyt vihdoin esille, niitä ei saa lakaista sen alle että suurimmassa osassa päiväkoteja asiat on kunnossa. Karkea arvio, keikkatyötä paljon tehneenä n. 90 pääkaupunkiseudun eri päivähoitoyksikössä on se että jokaisessa yksikössä on puutuneita/ puutunut kasvattaja ja sitten osassa lähes kaikki. Näistä n. 90 päivähoitoyksiköstä on n.8 joista voi puhua samanlaisina kuin kertomani päiväkoti. Kasvatushenkilöstöstä kolme kymmenestä kaipaisi kipeästi koulutusta ja empatiakykyä. Ja ne lapsiryhmien koot, täyttö ja käyttö höpöhöpöasteet. Aivan käsittämättömän lyhytnäköistä ja yksinkertaisesti tyhmää. Enkä edes halua syyttää pelkästään henkilökunnan omia kykyjä ja ammattitaitoa, kysymys on todellakin myös niistä resursseista joissa työtä tehdään. Hyvä ammattitaito säilyy jos ammattiaan on mahdollista edes suurimman osan ajasta toteuttaa ammattietiikkansa mukaan.

Mari Mielonen

Olipa hieno kirjoitus! Olisipa omilla lapsilla ollut tullaisia hoitajia kuin sinä!

Hieno kirjoitus!! Surullista, mut tämä kirjoitus ja sen tilanteet kolahtavat ja luulin jopa, että kirjoitus on päiväkodista jossa lapseni on. Älä koskaan menetä tuota otetta ja intoa olla lasten puolella asioissa. Iso Kiitos kirjoituksesta!!!!!

Käyttäjän PiiaCollan kuva
Piia Collan

Kiitos. Ilmeisesti sinulla on tunne, että kaikki ei ole päiväkodissa kunnossa. Yritä ottaa asiaa aktiivisesti esille,puhu jollekulle päiväkodissa, joka tuntuu sinusta siltä, että hän ymmärtää ja on ammattitaitoinen tai jos ei sellaista löydy esitä huolesi ylemmäs.

En tiedä lapsesi ikää, mutta jos voit kysele häneltä ihan rutiinikäytännöistä. Esim. Saako sen puolikkaan vai kokonaisen näkkärin jne. Sitten tuon perusteella ehdotat eteenpäin, että olisiko se kuitenkin kohtuullista antaa se yksi kokonainen näkkäri.

Monesti vanhemmat eivät ihan oikeasti tiedä millaista arki ja rutiinit, tavat ja siirtymätilanteet ovat. Kannattaa kysellä ja ottaa selville! Pelkästään se, että joku kysyy neutraalisti, "Ai odottavatko lapset 30 minuuttia pöydässä?" saattaa avata jonkun silmät. Tätä olen testannut ja kerran se jopa toimi :) Tuli vastaus, "eihän siitä nyt niin pitkään tule, eikun, hyvänen aika, tulee, oho" Haluan uskoa, että asiat muuttuivat tuolta osin, kun oivallus iski.

Käyttäjän ElinaHelimki kuva
Elina Helimäki

Kiitos PIia Collan elävästä todellisuuden kuvauksesta. On todella tärkeää, että tuot asioita esille niinkuin sinä olet ne kokenut. Kuvauksesi pysäytti ja laittoi vakavaksi!

Kun lukee tällaista, niin todellakin tulee huoli, miten meillä saataisin mahdollisimman pian liikkeelle henkilöstön ajatuksia, asenteita pölläyttävä muutoksen aalto. Tämän kuvauksen pohjalta huomaa selvästi, että julkisuudessa peräänkuulutettu ryhmäkokonormi ei todellakaan tuo mitään todellista muutosta arkeen. Kysymys on henkilöstön suhtautumisesta, osaamattomuudesta toteuttaa, luoda yhteistä arkea lapsille lapsen tarpeet ja toiveet huomioiden. - Yhteinen silmien avautuminen ei pariaatteessa maksais edes mitään!!

Suuri huoli kuvatun pohjalta nousee myös siitä, miten olematonta, taitamatonta meillä on arjen palveluiden johtaminen. Tässä selvästikään esimiehellä ei ole pienintäkään taitoa nähdä vastuutaan palveluiden toteuttamisessa ja kehittämisessä. Eikä senkään korjaamiseksi tarvittaisi minkäänlaista ylhäältä tulevaa normaittamista! Esimies tarvitsisi muutaman päivän esimiestyön vastuiden äärellä pohtimista, arjen työnsä tutkimista ja sitten rohkeaa, vastuullista tarttumista alaistensa työn kehittämiseen.

Tietysti yksi taso, jonka toimenpiteitä myös kaipaan kipeästi on työnantaja taho. Miksi meillä ei ole välineitä kuntien ja kaupunkien palveluiden tuottajilla vaatia palveluiden toteuttamiselta laatua - esimiesten kautta. Osaamispuutteitahan nämä ovat, siltä alueelta puuttuu resursseja. Osaamisen lisääminen ei paljoa maksa!! - EI tässäkään ryhmäkokonormit tai tehtävämäärittelyvaatimuksien määrittely auta mitään!!

Kiitos Piia Collan tästä tärkeästä päivähoidon kehittämisen puheenvuorostasi

Käyttäjän PiiaCollan kuva
Piia Collan

Kiitos kommentista ja hyvistä näkökulmista, olen samaa mieltä.

Itse korostaisin hieman enemmän kuin sinä sitä, että huonot resurssit (ryhmäkoko) tehdä tätä tyotä tuhoavat myös ammattitaitoa. Eivät kyllä todellakaan ole ainoa syy, eikä edes se suurin.

Tuntuu, että laadunvalvonta tehdään paperilla, täyttö ja käyttöasteina ynm. tilastoina. Todellista laatuvalvontaa ei ole. Tämä työ vaatii paikan päällä tapahtuvan laatuvalvonnan. Papereista ei voi lukea sitä mitä oikeasti tapahtuu.

Johtaminen on todellakin hukassa monessa paikassa.

Timo Tiihonen

Tilaaja-tuottaja-malliin pitäisi kuulua laadunvarmistaja joka esiintyisi vaikkapa vuokrafirman kautta tulevana sijaisena. Pitäisi määritellä myös mittarit joilla päiväkodin henkilökuntaa arvioitaisiin lasten hyvinvoinnin ja viihtyvyyden kannalta.

Hanna-Mari Pakalén

Tiedän tilanteen pk-seudun päiväkoteja itsekkin kiertäneenä entisenä avustajana.
Taloissa ja ryhmissä on eroja, mutta samaa mieltä olen siinä että niihin huonoihin taloihin kasautuu ne huonoimmat työntekijät. Ei ne aktiiviset ja lasta kunnioittavat työntekijät jaksa sellaisissa paikoissa olla pitkään, jos mitään muutosta ei saa aikaan.
Ongelma on mielestäni juurikin työn liiallisessa kuormittavuudessa, joka kyllä vuosien varrella karistaa kaiken sensitivisyyden ihmisestä, huonoissa johtajissa, sekä omassa asenteessa ja pinttyneissä tavoissa sekä koulutuksen tasossa.
Hyvä tuoda tätä näkökulmaa esille. Kirjoituksen voisi vaikka lähettää Helsingin varhaiskasvatusviraston johtajalle, Satu Järvenkallakselle.

Eri mieltä olen kyllä yhden kommentin kanssa, missä LTO ei olisi lapsiryhmässä vaan pyörittelisi papereita kokopäivän ja litkisi kahvia koulutuksensa vuoksi. Itse olen opiskelmassa LTOksi, enkä ole koskaan ajatellut koulutukseni tähtäävän siihen vaan juurikin lämpimään vuorovaikutukseen ja läsnäoloon lasten keskuudessa. Tätä meillä myös koulutuksessa painotetaan voimakkaasti pedagogisten asioiden rinnalla ja se onkin työssä tärkeimpiä asioita.

Käyttäjän PiiaCollan kuva
Piia Collan

Juuri näin. Hyvä idea tuon kirjoituksen lähettäminen ja saattaa olla jossain kahvipöydässäkin tämä tänä aamuna.

Ilman muuta jokaisessa ammattiryhmässä on jyviä ja akanoita. Ei kaikki pyörittele kahvihuoneissa papereita tarpeettomasti.

Kirjoittamasi tuntuu erinomaiselta, säilytä tuo asenne! Onnea opiskeluun ja uskon, että juuri sinusta tulee helmi :) Muista yhteistyö kaikkien ammattiryhmien kanssa, se auttaa jokaista jaksamaan, kun saa tehdä työtä omia vahvuuksia hyväksikäyttäen.

Omasta mielestäni työ aikuisten kanssa toimisi erinomaisesti, kun yhdessä suunniteltaisiin ja toteutettaisiin ja LTO:lla olisi sitten kokonaiskuva työstä tiimissään ja tavoitteista. LTO on ikäänkuin työnjohtaja tiimissä. Työnjohtajan yksi hyvä ominaisuus on juuri toisten vahvuuuksien hyväksikäyttäminen työn teon hyväksi. Tsemppiä!

Tuula Alho

Voisiko päiväkoteihin yrittää samaa muutosta ylen kautta kuin oli taannoin vanhainkodeissa?julkisuus on kumma voima muutoksille.

Käyttäjän PiiaCollan kuva
Piia Collan

Kunpa joku tarttuisi uutisoimaan asiasta. Vaitiolovelvollisuus ja ehkä sellainen yleinen pelko siitä mikä lumipalloefekti saattaisi syntyä estää tätä? Tiedän, että esimerkiksi henkilökunnan vähyydestä ei saa kertoa vanhemmille, vaan maalaillaan ruusuista kuvaa. Jos vanhempi kysyy, onko teillä sijaisia niin hankala siihen on vastata, kun vähintään epäsuorasti on kielletty kertomasta, että kahdella aikuisella mennään 9kk-3 vuotiaiden 13 lapsen ryhmässä.

Kuka vanhempi haluaa viedä lapsensa päiväkotiin jos asiat putkahtavat esille sellaisina kuin ovat. Millainen syytösten rumba siitä syntyy?

Tiedän, että tämän lukeneet miettivät jo kuumeisesti onko heidän lastensa päiväkodeissa tällaista. Kysykää sijaisista suoraan johtajalta. Laittakaa viestiä ylemmille tahoille.

Ottakaa selvää arjen käytännöistä ja kysykää hoitajilta millä arvoilla he työtään tekevät.

Toivoisin myös, että näitä epäkohtia ei lakaista "suurimmassa osassa on kaikki hyvin" hyminän alle.

Käyttäjän ElinaHelimki kuva
Elina Helimäki

HEi, toden totta. Tuo olisi todella upea asia. Ajattelen samoin, että tarvitsemme päivähoitoon juuri samanlaista prosessia kuin Ylen "Hoivakoti kuntoon"- toteutuisi Päiväkoti kuntoon-projektina.

Mistähän löytyisi halukkaita yksiköitä tällaiseen muutosprosessiin?

Mira Mäenpää

Olipas teksti. Onko oikeasti jossakin näin? Onnekseni en ole moiseen törmännyt, vaikka nyt n. 15 vuotta lastenhoitaja. Taloissa joissa itse olen työskennellyt on työtavat ja arvot olleet, ja ovat edelleen samankaltaiset kuin ap. kirjoittajalla.

Käyttäjän PiiaCollan kuva
Piia Collan

Totta on (eikä siis vain tänä yhtenä työpäivänä ja tässä nimenomaisessa yksikössä) ja ehkä juuri siksi, että monessa paikassa on asiat hyvin, jäävät nämä epäkohdat piiloon. Vaikea uskoa ja vaikea puhua.

Laura Oinonen

Pysäyttävä ja karu teksti. Tottakai se laittaa miettimään miten asiat ovat. Yleistää ei kuitenkaan mielestäni saa eikä voi. Päiväkodit ovat varmastikin hyvin erilaisia. Mielestäni on myöskin hyvin epäammattimaista olla antamatta suoraa palautetta henkilöille, jotka sitä mielestäsi tarvitsevat ja sen sijaan jauhaa asioista "selän takana" täällä.

Käyttäjän PiiaCollan kuva
Piia Collan

Kiitos kommentistasi.
Olenkin jo parissa vastauksessani kertonut tuosta palautteen antamisesta ja sen vaikeudesta. Jos jaksat kannattaa lukea koko kommenttiketju.

En koe, että puhun kenenkään selän takana, koska tekstistä tunnistavat itsensä korkeintaan ne aikuiset, jotka ovat olleet tilanteessa paikalla. Koen, että kertomalla omakohtaisen kokemuksen saan asian paremmin esille ja enemmän keskustelua aikaan, kuin "tappelemalla" kollegan kanssa 5 minuuttia hänen tavastaan toimia, siihenhän se menisi, valitettavasti.

Kirjoitan myöskin omalla nimelläni, enkä nimimerkin takaa juoruile.

En myöskään koe olevani ammattitaidoton jos sijaisena ollessani en kykene muuttamaan vakituisen työtapoja ja asennetta tai antamaan suoraa palautetta, koska muuten jää työt pian saamatta. Jos olen "vaikea" sijainen, saan aiheetonta negatiivista palautetta vuokrafirmaan ja kuka "vaikean" haluaa palkata?

Sen olen tilanteissa ja päivän aikana tehnyt mitä olen pystynyt. Näyttänyt esimerkkiä ja sanonut tilanteissa sen minkä voin. Lainaan itseäni "Pelkästään se, että joku kysyy neutraalisti, "Ai odottavatko lapset 30 minuuttia pöydässä?" saattaa avata jonkun silmät. Tätä olen testannut ja kerran se jopa toimi :) Tuli vastaus, "eihän siitä nyt niin pitkään tule, eikun, hyvänen aika, tulee, oho" Haluan uskoa, että asiat muuttuivat tuolta osin, kun oivallus iski."

Aika tyly on kommenttisi ja jotenkin tyypillistä tälle koko ilmiölle, että nyt syytetään minua "selän takana puhumisesta" Odotinkin kuka on ensimmäinen.

Olen korostanut sekä tekstissäni että kommenteissa ettei yleistää voi. Antanut jopa oman arvioni siitä kuinka yleistä tämä on.

Kun kyseessä on työyhteisö joka on näin vinksallaan, sitä ei sijaisen sanomiset muuta, se on tosiasia. Vakituisesti myöskin työtä päivähoitoyksiköissä tehneenä osaan myös palautteen antamisen, tiedän mitä muutos vaatii.

Pahoitin mieleni epäammatillisuuden väitteestäsi, pidän sitä paitsi asiaan kuulumattomana, mutta myös jopa provosointiyrityksenä.

Armi Korhonen

Tätähän se joissakin paikoissa on. Valitettavasti.
Tunsin jotenkin NIIN samaistuvani kirjoittajan kirjoitukseen ja siitä muistui jotenkin mieleen aika, jolloin olin itse tekemässä ammattiini valmistumisen jälkeen pientä sijaisuutta paikassa joka tavallaan joltain osin muistutti juuri kuvauksen kaltaista paikkaa.

Rutiinit ovat hyvä ja turvaakin tuovia, mutta joskus, voi joskus minä mietin että minkä arvon paikka antoi minullle ja työpanokselleni paikkaa kohtaan.

Kaikenlainen kateus kyllä tarttuu ja pistää joskus puhumaan pahaa muista. sitä en kiellä, mutta aina jos olen kokenut tarvetta puhua muiden asiasta olen tehnyt sen henkilöllisyyden salaten ja puhuen siten, ettei siitä ole aiheutuva harmia asianomaiselle tai ettei häntä voida tunnistaa.

Entä ne tuntemukset joita henkilökunta joskus alkuaikaan osoitti sinua kohtaan, ne jolloin koit että olisit tullut taloon viemään joltakin työpaikan. Sitten ne toisten ylpeät katseet (ammattiylpeys oli osalla kyllä liiaksikin noussut hatunlieriin) jolloin itse koit että "anteeksi, minä nyt vaan sain teiltä täältä töitä ja tulin tekemään samaa mitä tekin teette täällä...hoitamaan lapsia ja tyydyttämään heidän tarpeitaan päivän aikaan, milloin missäkin asiassa."
Kun joukkoon lisätään vielä vuosikausia yhteen ammatissa hitsautuneita henkilöitä sekä eräänlainen "johtaja-naaras" jota kaikki kuuntelivat eikä vastaan väitetty. Toki tein sen virheen, että asiasta tietämättömänä vielä , jostakin koitin omaa mielipidettä tuoda esiin miten minä sen tekisin. Tyrmäyksenä tuli vastalause joka oli sama kuin ;
"Ei. Näin ollaan tehty aina ja tullaan tekemään jatkossakin.Välillä on yritetty muita tapoja mutta todettu ne ei-toimiviksi, joten ei mutinoita vaan jatka kuten jo pyysinkin ensi alkuun tekemään. Piste."

Entä he, joilla alkoi olemaan jo työvuodet miltei tehtyinä ja eläkeikä häämötteli muutaman vuoden päästä. Oi elämä vieköön. Toiset heistä osasi ammatillisesti asiansa siitäkin huolimatta ja sitä oli ihailtavaa seurata. Muistan ajatelleeni joistakin että "Kunpa itsekin olisin vielä tuolla iällä noin innoissani enkä kaavoihini kangistunut kuten toiset-kenties paljon heitä nuoremmat jo olivat."

Sen huomasin, että `vakiosakki`näkyi pitävän enemmän yhtä ja me muut käypäläisinä olleet taas vastaavasti olimme kahvitauoille samaan aikaan sattuessamme omissa porukoissa. Niin se vain meni enkä tuota ole jäänyt enemmin murehtimaan. Se vain lienee jokin perushierarkia joka vallitsee aina työpaikoissa.-ammattialaan katsomatta.

Tarkoitukseni ei ollut halveerata paikoista ainuttakaan joissa olen saanut työssä käydä-vaikkakin sitten lyhyemmän sijaisuuden,kaikki ovat olleet erittäin antoisia ja silmiä avaavia.

Käyttäjän SeijaKastari-Johansson kuva
Seija Kastari-Johansson

Tämä kertomus pohjaa kirjoittajan omaan näkemykseensä ja kokemaansa ja se riittäköön. Mielestäni tällaista ei saisi olla yhdessäkään, mutta niin vaan tuntuu olevan. On hyvä, että asioista ..myös vaikeista asioista puhutaan avoimesti, vain siten voi olla toivoa muutoksesta.

Päivähoidossa on todella paljon asioita joita pitäisi katsoa monesta eri näkökulmasta...niin lasten, työntekijöiden, vanhempien, johtamisen ja yhteiskunnankin näkökulmasta. Tarvitsemme laajempaa kuvaa, rohkeutta puhua, kykyä kuunnella ja kunnioittaa sitä, joka omista kokemuksistaan kertoo.

Käyttäjän PiiaCollan kuva
Piia Collan

Nimenomaan, jotta voi muuttua pitää asiat tiedostaa kaikilla tasoilla. Kiitos kannustuksestasi.

Ihan yleinen ongelma tuntuu olevan se, että "älähtäviä" ihmisiä ei uskota ja turvaudutaan"ei meillä ainakaan" fraasiin.

Karoliina Veikkonen

Oma vastineeni ja ajatukseni päivähoitokeskustelusta venähtivät yksittäisen kommentin mitasta omaksi postauksekseen:
http://www.lily.fi/blogit/ilman-sinua-olen-lyijya/...

Käyttäjän PiiaCollan kuva
Piia Collan

Luin blogisi ja ihmettelen sitä, että a. Keskustelusta tulee väittelyä siitä onko näin vai ei ja valehtelenko mahdollisesti vai en. b. Järjestään kaikki kuvittelevat että väitän kaikkialla olevan näin.

Onneksi pääasiassa henkilökunta tekee työnsä hyvin, mutta on aika outoa että sen alle lakaistaan epäkohdat. Eihän se ole keneltäkään pois jos epäkohtiin aletaan kiinnittämään huomiota. Varsinkaan sellaisilta yksiköiltä joissa asiat ovat kunnossa.

Minuun on ottanut henkilökohtaisesti nyt 8 ihmistä yhteyttä ja kiittäneet että olen kirjoittanut asiasta. He kertovat että samanlaiseen ovat törmänneet. Eivät uskalla omalla nimellä kertoa lynkkausmielialan ja työpaikan menettämisen pelosta.

Miksi se on niin vaikeaa keskittyä siihen mikä pitäisi muuttaa? Kokonaisuuteen, ei henkilööni?

Julkisuutta on tullut, mutta toistaiseksi on vain "puolustuksessa" herätty kunnolla.

On surullista ettei nähdä, uskota, hyväksytä sitä tosiasiaa että kaikki ei ole päivähoidossa ihan kunnossa, vaan siellä voi tällaista tapahtua.

Jotta asiat voisivat muuttua, pitäisi ne ensin tiedostaa.

Viimeinen kappaleesi lienee palautetta minulle? Esität minut jonkinlaisena negaation multihuipentumana, sinänsä huvittavaa, koska itsekin peräänkuulutat asiallista ja avointa keskustelua mutta olet valmis tyrmäämään kertomani koska olen mielestäsi negatiivinen ja keräillyt ja padonnut asioita. Kuten jo ap tekstissä mainitsin, kyseessä on yksi työpäiväni, yhdessä yksikössä. En käsittääkseni tekstissäni enkä kommenteissani ome antanut mitään osviittaa ja perustetta tällaiselle väitteellesi. Ihmisillä on erilaisia tapoja ottaa asioita esille ja ne tavat valikoituvat lukuisten eri syiden takia.
En myöskään koe korostavani omaa paremmuuttani jos osaan työni ja tiedän sen. Sekään ei ole keneltäkään muulta pois, päinvastoin, minulla saattaa olla jotakin annettavaa.

Toivoisin että luet tekstini ja kommenttiketjun uudelleen.

Karoliina Veikkonen

Jos listaisin minkä tahansa työpaikan päivästä vain negatiiviset asiat tai tekisin saman avioparin keskusteluista tai kotihoidossa olevan lapsen ja tämän vanhemman vuorovaikutuksesta, saisin varmasti yhdestäkin päivästä aikaan melkoisen nyyhkykertomuksen; Olisi toisen tunteiden huomiotta jättämistä, mukavuudenhalua, juoruilua, ohipuhumista, etuilua, riman alittavia suorituksia, uhmaraivoa ja iänikuisista asioista vääntämiseen kyllästymistä.

Jos jättäisin pois kehut, naurut, kannustukset, oivallukset, yhteiset hauskat jutut, kaiken sen, mikä tekee usein hyvin rutiininomaisesta työ- tai (päivä)kotiarjesta mielekästä, joka liimaa yhteen ja auttaa kestämään itse kunkin epätäydellisyyttä, olisi kuva hyvin erilainen ja vähemmän harmaansävyinen kuin alkuperäistilanne.

Epäkohtia saa tuoda esille, mutta tuskinpa meistä kukaan on täydellinen. Jos omaa erinomaisuuttaan täytyy kuvailla samassa määrin kuin muiden huonoutta, se luo kuvan siitä, ettei koe omalla kokemuksella olevan painoarvoa ilman sen korostamista, että "en minä
vaan nuo muut".

Inhorealistinen virheiden listaus ei vie asioita eteenpäin, palautteella, konkreettisilla parannusehdotuksilla ja poliittisilla toimenpiteillä sen sijaan voidaan ehkä oikeasti vaikuttaakin. Joten jos kritisoit, valitat tai tyrmäät, muista myös kertoa, mitä ja miten asiaan voisi vaikuttaa.

Käyttäjän PiiaCollan kuva
Piia Collan Vastaus kommenttiin #28

Mielenkiintoinen kommentti, jotenkin saan sellaisen kuvan että et ole ihan ymmärtänyt minua ja ajatustani.

En ymmärrä miten käsität tekstini jonkinlaisena negatiivisten asioiden luettelona, kun se kokonaisuutena kertoo siitä, että päivähoidon henkilöstö on uupunutta ja väsynyttä, jopa ammattitaidotonta. Tottakai hyviä hetkiä on. En ymmärrä miksi se pitää erikseen mainita kun pyritään tuomaan epäkohdat esille. En kirjoittanut nyt siitä mikä on hyvin.

Käsittääkseni ammattitaitoon kuuluu juuri luettelemiesi negatiivisten asioiden välttäminen ja minimointi. Ne eivät kuulu työpäivään, ihmisiä toki ollaan, mutta siksi on opiskeltu, että ollaan ammattitaitoisia ja ammattitaitoon ei ihmisten kanssa tehtävässä työssä kuulu mikään luettelemasi.

En myöskään ymmärrä miten sinun mielestäsi on oman paremmuuden korostamista se, että kerron kuinka minä toimin. Pitäisikö minun sitten toimia vähemmän oikein, jotta toisen toiminta olisi vähemmän väärin. Tai ehkä kirjoittaa jotenkin vääriä toimintatapoja suojaten, vähätellen oikeita tapoja ja omaa ammattitaitoani?

Pyydät ratkaisuehdotuksia , annan ne esimerkilläni. Kirjoitan kuinka toimin tilanteessa ja tuomitset sen "oman paremmuuden korostamisena".

Keskustelua käydään nyt juuri tällä tasolla jolla sinäkin sitä käyt. Se ei ole se taso, jossa muutokset syntyvät.

Kysyt minulta mitä tehdä. Ehkä kannattaa kysyä sitä itseltään? Sieltähän se muutos aina lähtee? Minä tein nyt sen omasta asemastani minkä minä tällä kertaa pystyin ja kerroin että tällaista tapahtuu.

Olisitko sinä siinä asemassa että voisit myös tehdä jotakin?

Hanna-Mari Pakalén

Tässä eräs tutkimus (linkki alhaalla), joka antaa sinullekkin vähän kuvaa siitä, että aina ei asiat ole niin ruusuisesti päiväkodissa, verrattuna siihen millainen kokemus sinulla näyttää olevan. Hyvä, että tellä asiat ovat kuitenkin niin :)

Mielestäni ihmisillä on oikeus nostaa esiin yhteiskunnan epäkohtia, joita myös on olemassa. Epärealistista olisi mielestäni keskustella asioista aina niin, että ei ole mitään isompia ongelmia, jos oma kokemus on ollut tällainen. Tällöin ei katsota asiaa kaikilta puolilta. Käsittääkse Collan tuo selkeästi sen esille, että on olemassa niitä hyviäkin paikkoja, mutta kuten hän mainitsi, tarkoituksena ei ollut tällä kertaa kirjoittaa siitä. Vastineesi on aiheellinen, mutta ehkä hieman monien ihmisten kokemuksia mitätöivä, joita myöskään ei voi lakaista maton alle. Molemmat näkökulmat on totta yhtä aikaan. Toki on hyvä pysyä sen puolella mikä on positiivista ja mitä voi tehdä, mutta onko kukaan ihminen niin vahva, että jaksaisi aina olla positiivinen ja jaksaisi aina vain yrittää nähdä hyvät asiat, vaikka ympärillä myrskyää ? Ei se myrsky siitä yhtään sen epärealistisemmaksi muutu, vaikka miten yrittäisi nähdä sadepisaroiden kauneuden ilman sateen varjoja: Vaatteet kastuu, tulee flunssa, tuuli katkoo puita ja sähköt on poikki.

http://www.slideshare.net/Tehy/ihmeiden-tekijt-piv...

Käyttäjän PiiaCollan kuva
Piia Collan

Kiitokset linkistä, on mielenkiintoista luettavaa.

Vaikka pienempi ryhmäkoko tai muut resurssit eivät ole mikään autuaaksi tekevä asia, on raportista nähtävissä se seikka, joka kentällä kyllä näkyy, että mm huonot resurssit heikentävät ammattitaitoa ja työkykyä, puuduttavat ja kovettavat työntekijää.

Nimenomaan sitä peräänkuulutan, että näitä negatiivisia asioita, ei saa lakaista sen alle, että suurimmassa osassa kaikki on ok. Kysymys on kuitenkin lapsista, ei papereista tai maitohyllystä.

Asiat eivät ainakaan muutu, jos niitä ei ota esille ja nythän otin asiat esille sillä tavalla, että julkisuuttakin epäkohdille tuli.

Nyt vain sitten pitäisi hyväksyä totuus, jotta voidaan muuttua.

Minulta on moni kysynyt, että mitä sitten pitää tehdä, anna keinoja, keksi jotain, miksi et tehnyt mitään. Teinhän minä, kirjoitin. Ei minulla ole mitään taikasauvaa, jolla saan kaiken hyväksi. Tein nyt sen minkä pystyin ja kerroin mitä olen kohdannut eräänä työpäivänä.

Sen kyseenalaistaminen, että onko tämä totta, tuntuu todella surulliselta. Tätäkin palautetta on tullut.

Kiitos Hanna-Mari rakentavasta kommentista ja keskustelusta, tuntuu, että ymmärsit minut ja asiani oikein :)

Käyttäjän SeijaKastari-Johansson kuva
Seija Kastari-Johansson

Kirjoituksesta tulee mieleen ajatus siitä, miten vähän tiedetään päivähoidossakin vallalla olevasta työnteon mallista historian valossa, joka aikoinaan kopioitiin autoteollisuudesta, mutta ei enää ole tätä päivää ainakaan teollisuuden puolella. Sitä tulisi arvioida sitten myös päivähoidossa, vastaako enää tätä päivää.

Jos kirjoitus ei olisi puhutteleva, niin tuskin sitä olisi jaettu tällaista määrää, kuin mitä nyt tapahtuu, yli 7 tuhatta kertaa. Nyt pitäisi saada lakiin kohta, mikä velvoittaisi jokaista työntekijää tekemään ilmoituksen työkaveristaan, jos ei kohtele toisia/lasta asiallisesti. Tällainen laki on Ruotsissa ainakin vanhustenhuollossa ja samaa yritetään nyt Suomeenkin. Käy katsomassa ja allekirjoittamassa Fb yhteisö: Kansalaisaloite hoitolaiminlyöntejä ja tylyä kohtelua vastaan.

Kristiina Lundmark

Kahden päiväkodin aloittavan lapsen isoäitinä olen kauhuissani, mutta en yllättynyt. Olen muissakin hoitopaikossa nähnyt/kuullut samaa. Joka paikkaan huudetaan lisää henkilökuntaa, kun monessa paikassa vain lapsen, vanhuksen, potilaan parempaan hoitamiseen tarvitaan vain ripaus inhimillisyyttä. YKSI hoitaja, joka avaa silmänsä, nostaa takapuolensa tuolista ja tekee jotain oman työnkuvansa (tai mukavuusalueensa) ulkopuolelta. Mitä tapahtuisikaan, jos JOKAINEN hoitaja tekisi saman?

Käyttäjän PiiaCollan kuva
Piia Collan

Neuvoisin vanhempia ja isovanhempia ennenkaikkea kyselemään rohkeasti käytännöistä ja tavoista, pelkästään se että joku kysyy (neutraalihkosti) saattaa avata jonkun silmät.
Muista, että kaikki paikat eivät ole tällaisia, mutta myös, että jos tuntuu aiheelliselta, kannattaa älähtää. Viestiä voi viedä myös ylemmille tahoille.

Nimenomaan, joku kirjoitti jossakin että silmien avautuminen ei edes maksaisi mitään!

Käyttäjän PiiaCollan kuva
Piia Collan

Kyllä näin on ja väliinkin jää ihan hyviä paikkoja.

Sijainen palkataan vasta, kun tilanne on tarpeeksi paha. Tarpeeksi paha puolestaan merkitsee eri asiaa eri ihmisille.

Toimituksen poiminnat